Käytiin tänään aamupala/brunssilla Snooze-nimisessä ravintolassa ja oli kyllä parhaita pannareita tähän mennessä! Tällä viikolla oon syönyt ulkona tyyliin joka päivä kun on pitänyt käydä näkemässä eri ihmisiä ja sitten on perheen kanssa käyty millon missäkin. :)
Yks vaikeimmista hyvästeistä oli kyllä todellakin Marlene. Kate lähti jo viikko sitten ja käytiin sen kanssa syömässä, mutta meksikon tyttö lähtee vasta loppukuusta. Menin siis niille yöksi ja oli tosi kivaa vaan hengailla ja jutella, mutta sit kun piti lähtee niin iski paniikki; millon mä nään tätä tyttöä seuraavan kerran?? Ei sitä tiiä, mutta sen tiedän että meijän ystävyys tulee säilymään ja pitkään, niin paljon ollaan jaettu ja koettu yhdessä ettei se ihan hevillä unohdu. :)
Pakkaukset on jo kovassa vauhdissa ja tällä hetkellä näyttää siltä että tulee kolme matkalaukkua lentokoneeseen mukaan, käsimatkatavaroiden lisäksi... Miten paljon sitä ehtii ihminen ostaakkaan 10 kuukauden aikana??? No, ainakin on tullut shoppailtua ens vuodenkin tarpeisiin... :)
Huomenna olis tarkotus kirkon lisäksi suorittaa loppuun pakkaaminen ja illalla mennään vielä mun lähdön "kunniaksi" hienommin syömään. Sain tänään viimeisteltyä mun scrapbookin eli leikekirjan, joten sitä voin sitten kaikille siellä kotona päin näytellä ja kertoilla tarinoita täältä suuresta maailmasta.
Kummat on fiilikset. En olis ikinä arvannut että lähteminen tai kotiinpaluu tulis olemaan näin vaikeeta. Mulla alkaa aina vatsanpohjassa tuntumaan kun ajattelen sitä enkä oikeen oo saanu nukutuksi (kello täällä nyt 1:27am). Kukaan muu tätä tunnetilaa ei oikeen ymmärrä kuin muut vaihtarit, se vaan on niin outoa. Musta tuntuu ihan samanlaiselta kuin sillon kun olin tulossa tänne: ei oikeen ymmärrä mitä on tapahtumassa, kaikki tuntuu ihan epärealistiselta. Taas pitää sanoa hyvästit rakkaille ihmisille, tosin tällä kertaa ei tiedä millon niitä tapaa seuraavan kerran. Mun kotona aika moni asia on muuttunut, joten ei oikeen tiedä mihin on palaamassa takaisin. Ite oon muuttunut myös ja kasvanut sen verran, että jännittää sopiiko enää samoihin kaveriporukoihin takaisin.
Tuntuu että ihan vasta viime kuussa olisin tänne tullut ja nyt on jo aika lähteä kotiin, mutta just kun selailen sitä leikekirjaakin, niin huomaa miten kaikesta täällä on tullut arkea, tavallista, ihanniinkuin sielläkin. Niinhän ne YFUn tyypit varoittelikin siellä lähtöorientaatioissa, eikä niitä meinannut uskoa millään. :) Oon kokenut ihan hurjan paljon tän vuoden aikana, paljon kaikkea mistä en ois ikinä uskaltanut unelmoidakaan! Vaikka aika alussa tuntui kuluvan sairaan hitaasti ja ajatus siitä että kotiinpaluu siintää kuukausien päässä, nyt tuntuu ettei aika riittänyt mihinkään, vaan katosi käsistä kesken kaiken. Vielä olisi Coloradossa ja Denverissäkin niin paljon nähtävää ja tehtävää. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi, ja pitäähän jättää joku syy tulla takaisinkin. :)
Tietyllä tavalla oon oottanut tätä päivää, ihanniinkuin sitä lähtöpäivääkin, jo pitkään, ja nyt kun se on täällä niin en tiedä haluanko lähteä. Tottakai haluan tulla kotiin ja nähdä oman perheen ja mummit ja kummit ja kamut ja kaikki, syödä tuttuja ruokia ja mennä saunaan ja järveen uimaan. Samalla kuitenkin ahdistaa ja jännittää niin vietävästi! Entä jos en sovikkaan enää sinne? Mutta se ajatus lohduttaa, että enhän mä tännekään sopinut kun tulin, mutta jotenkin löysin oman paikkani täältä. :)
Lennän siis maanantai aamupäivällä ensin Denveristä Chicagoon, jossa parin tunnin välilasku. Sieltä yön yli Frankfurttiin tiistaiaamuksi, jossa taas reilu kolme tuntia odottelua, ja Frankfurtista viimein Helsinkiin, johon saavun iltapäivällä. Jos haluaa tarkempia tietoja, voi kysyä esim Facebookin kautta. :) Matkasta tulee varmaan aikamoisen tunteellinen, mutta oon varustautunut hyvin; mukavat vaatteet, check, hyvää musaa ja kuulokkeet, check, unileluna toimiva huivi; check, suklaata; check. Mitä muuta sitä tarvitsiskaan. :)
Sitä ei tajuakkaan miten paljon tänne on juurtunut kymmenessä kuukaudessa, vähän yli 300 päivässä, 44 viikossa. On oppinut tuntemaan uuden perheen ja koko suvun, löytänyt oman paikan koulussa ja perheessä, oppinut kulkemaan näitä teitä, syömään näitä ruokia. Vierailuista ollaan isäntäperheen kanssa juteltu jo suuntaan ja toiseen, ja ainakin meidän sukupolven häihin on luvattu reissata, suuntaan ja toiseen. :) Moni asia tulee muuttumaan ja paljon kotiinpaluun myötä. Mutta jos jotain on tajunnut, se on se että aika hurahtaa ohi nopeasti jos ei tartu hetkeen kiinni.
Mitään en oo kuitenkaan odottanut koskaan elämässäni niin paljon kuin kesäkuun yhdeksättä, se on varmaa!
Mun oli tarkoitus kirjoittaa lista jutuista mitä oon amerikkalaisissa huomannut, Amerikasta oppinut ynnä muuta sellaista, mutta se taitaa jäädä johonkin toiseen postaukseen, sillä nyt täytyy koittaa saada unenpäästä kiinni, jotta jaksaa vielä viimeisen päivän paahtaa. :) Tässä taisi olla kuitenkin aikapaljon tekstiä ja ajatuksia luettavaksi, toivottavasti ei ole liian sekavaa!!
